Nousin aamulla sängystäni ja astuin lattialla olleeseen ompelulaatikkooni. Nuppineulat upposivat jalkapohjaani ja parahdin ääneen. Potkaisin laatikon pois jalastani ja istuin tuolilleni tutkimaan vaurioita. Yksi neula oli pistänyt ihon sisälle ja vuosi muutaman pisaran verta, muut olivat vain jättäneet lievät naarmut. Istuessani siinä mieleni perällä kummitteli ajatus, että voisin astua niihin neulohin uudestaa, tällä kertaa tarkoituksella. Ei se oikeastaan edes sattunut. Oikeastaan se tuntui aika hauskalta. En kuitenkaan edes katsonut kumossa olevaa laatikkoa, jonka sisältö oli levinnyt lattialle potkun seurauksena kävellessäni olohuoneeseen. Sen sotkun voisin siivota myöhemmin. Aloin taas kaivelemaan kynnenalusiani hakaneulalla puettuani ylleni ja odotellen nyt bussia pysäkillä. Onnistuin tökkäisemään neulan hiukan liian syvälle ja vetäisin sen äkkiä pois. Jälleen kerran löysin itseni miettimässä, että eihän se loppujen lopuksi sattunutkaan niin paljon. Säikähdykseni vain aiheutti minut kiskaisemaan terävän esineen kynteni alta.
Koulussa sählyä pelatessa sain jatkuvasti joko pallosta tai mailasta. Pallojen ymmärsin olevan vahinkoja, mutta mailan iskut tuntuivat välillä tahallisilta. Löytävätkö ihmiset jonkinlaista nautintoa satuttaessaan toista? Saavatko he jonkinlaista mielenrauhaa tajutessaan, etteivät ole ainoita, jotka tässä maailmassa joutuvat kärsimään? Herätessäni mietteistäni huomasin toisen tytön mailan heilahtavan jälleen kerran jalkojani kohti, vaikka pallo oli toisessa päässä salia. Iskun osuessa esitin tarkoituksella iskun osuneen ja sattuvan, vaikka oikeasti maila oli vain hipaissut kantapäätäni liikuttaessani jalkaani. Huomasin tytön kasvoilla tietynlaisen tyytyväisyyden hänen pyydellessään anteeksi. Teoriani tahallisesta satuttamisesta oli siis osunut oikeaan.
Kun taas olin kotona ja kävelin huoneeseeni, olin jo unohtanut lattialla lojuvat neulat ja astuin niiden päälle uudestaan. Tällä kertaa en edes värähtänyt. Katsahdin vain jalkoihini ja ravistin neulat pois jalastani. Heitin laukkuni sängylleni ja kumarruin nostelemaan lattialla makaavia neuloja ja lankoja.
Ehkei aina pelkkä kivun aiheuttanut henkilö tunne nautintoa, vaan myös kivun tuntialla saattaa mielessään liikkua pieni ääni, joka kertoo sinulle, että nautit siitä.
Koulussa sählyä pelatessa sain jatkuvasti joko pallosta tai mailasta. Pallojen ymmärsin olevan vahinkoja, mutta mailan iskut tuntuivat välillä tahallisilta. Löytävätkö ihmiset jonkinlaista nautintoa satuttaessaan toista? Saavatko he jonkinlaista mielenrauhaa tajutessaan, etteivät ole ainoita, jotka tässä maailmassa joutuvat kärsimään? Herätessäni mietteistäni huomasin toisen tytön mailan heilahtavan jälleen kerran jalkojani kohti, vaikka pallo oli toisessa päässä salia. Iskun osuessa esitin tarkoituksella iskun osuneen ja sattuvan, vaikka oikeasti maila oli vain hipaissut kantapäätäni liikuttaessani jalkaani. Huomasin tytön kasvoilla tietynlaisen tyytyväisyyden hänen pyydellessään anteeksi. Teoriani tahallisesta satuttamisesta oli siis osunut oikeaan.
Kun taas olin kotona ja kävelin huoneeseeni, olin jo unohtanut lattialla lojuvat neulat ja astuin niiden päälle uudestaan. Tällä kertaa en edes värähtänyt. Katsahdin vain jalkoihini ja ravistin neulat pois jalastani. Heitin laukkuni sängylleni ja kumarruin nostelemaan lattialla makaavia neuloja ja lankoja.
Ehkei aina pelkkä kivun aiheuttanut henkilö tunne nautintoa, vaan myös kivun tuntialla saattaa mielessään liikkua pieni ääni, joka kertoo sinulle, että nautit siitä.
Kommentit