Nousin aamulla sängystäni ja astuin lattialla olleeseen ompelulaatikkooni. Nuppineulat upposivat jalkapohjaani ja parahdin ääneen. Potkaisin laatikon pois jalastani ja istuin tuolilleni tutkimaan vaurioita. Yksi neula oli pistänyt ihon sisälle ja vuosi muutaman pisaran verta, muut olivat vain jättäneet lievät naarmut. Istuessani siinä mieleni perällä kummitteli ajatus, että voisin astua niihin neulohin uudestaa, tällä kertaa tarkoituksella. Ei se oikeastaan edes sattunut. Oikeastaan se tuntui aika hauskalta. En kuitenkaan edes katsonut kumossa olevaa laatikkoa, jonka sisältö oli levinnyt lattialle potkun seurauksena kävellessäni olohuoneeseen. Sen sotkun voisin siivota myöhemmin. Aloin taas kaivelemaan kynnenalusiani hakaneulalla puettuani ylleni ja odotellen nyt bussia pysäkillä. Onnistuin tökkäisemään neulan hiukan liian syvälle ja vetäisin sen äkkiä pois. Jälleen kerran löysin itseni miettimässä, että eihän se loppujen lopuksi sattunutkaan niin paljon. Säikähdykseni vain aiheutti minut kiskaisemaan terävän esineen kynteni alta.

Koulussa sählyä pelatessa sain jatkuvasti joko pallosta tai mailasta. Pallojen ymmärsin olevan vahinkoja, mutta mailan iskut tuntuivat välillä tahallisilta. Löytävätkö ihmiset jonkinlaista nautintoa satuttaessaan toista? Saavatko he jonkinlaista mielenrauhaa tajutessaan, etteivät ole ainoita, jotka tässä maailmassa joutuvat kärsimään? Herätessäni mietteistäni huomasin toisen tytön mailan heilahtavan jälleen kerran jalkojani kohti, vaikka pallo oli toisessa päässä salia. Iskun osuessa esitin tarkoituksella iskun osuneen ja sattuvan, vaikka oikeasti maila oli vain hipaissut kantapäätäni liikuttaessani jalkaani. Huomasin tytön kasvoilla tietynlaisen tyytyväisyyden hänen pyydellessään anteeksi. Teoriani tahallisesta satuttamisesta oli siis osunut oikeaan.

Kun taas olin kotona ja kävelin huoneeseeni, olin jo unohtanut lattialla lojuvat neulat ja astuin niiden päälle uudestaan. Tällä kertaa en edes värähtänyt. Katsahdin vain jalkoihini ja ravistin neulat pois jalastani. Heitin laukkuni sängylleni ja kumarruin nostelemaan lattialla makaavia neuloja ja lankoja.

Ehkei aina pelkkä  kivun aiheuttanut henkilö tunne nautintoa, vaan  myös kivun tuntialla saattaa mielessään liikkua pieni  ääni, joka kertoo sinulle, että nautit siitä.

Puhuin tänään pitkäaikaisen ystäväni kanssa ja yht'äkkiä hän tokaisi Indican Surusilmä-biisin kuvaavan minua täydellisesti. Itse en ollut koskaan kyseistä biisiä kuullut, joten kotona ollessani latasin sen koneelleni ja sanat saivat minut todella miettimään elämääni. Istuin siinä paikallani silmät suljettuina ja kuunnellen korviini kuin hidastetusti kaikuvia sanoja.
Aloin ymmärtämään mitä ystäväni tarkoitti ja pienet kyyneleet raivasivat tiensä suljettujen luomieni välistä. Pyyhkäisin ne vain kämmenselälläni pois ja lähetin ystävälleni teksiviestin kertoakseni, että hän oli oikeassa. Takaisin sain soiton ja naurahduksen, kun ystäväni linjan toisessa päässä sanoi, että on olemassa toinenkin minua kuvaileva laulu ja katkaisi puhelun. Olin hetken hämilläni, kunnes kännykkäni viestiääni herätti minut ajatuksistani. Viesti oli ystävältäni ja ruudussa luki kaksi lyhyttä lausetta.

'Fullmoon wo Sagashite.

I love you.'

Avasin nettini uudestaan ja etsin laulua Youtuben välityksellä. Laulu jonka löysin sai minut purskahtamaan nauruun. Miten ystävälläni voikin olla kaksi niin erillaista käsitystä samasta henkilöstä. Minusta. Takaisin ystävälleni näpyttelin viestin.

'I <3 U.'

Ystävältäni tuli illan viimeinen viesti.

'Ehei, sinua ne kaikki rakastavat.'

Hymyilin ja laskin puhelimeni pöydälleni ja pistin viimeisimmän laulun uudestaan soimaan, samalla kun itse istuin taas hiljaa jalat ristissä tuolillani ja kuuntelin silmät suljettuina.